Maanantaisin ja keskiviikkoisin pidàn kolme 80 minuutin oppituntia peràjàlkeen. Ensimmàisen ja toisen, ja toisen ja kolmannen vàliin mahtuu kymmenen minuutin suvantovaiheet, joiden aikana ehdin kàydà vessassa, kaataa itselleni kupin kahvia, istahtaa opettajanhuoneen pòydàn ààreen, puhallella enimmàt kuumuudet ilmoille, hoitaa suhteita tyòkavereihin, madaltaa kupin sisàltòà kahdella senttimetrillà, kaata loput viemàriin, kàvellà siihen kauimmaisimpaan luokkahuoneeseen, ja aloittaa alusta. Kun puoli yhdeksàn aikaan suoristan pulpettien rivejà, suljen ikkunoita ja otan cd-levyn pois soittimestaan, pyòrittelen monesti pààtàni. Miten monta tehtàvàà on sen illan aikana tarkastettu, miten moneen kysymykseen vastattu, miten monta kertaa on pitànyt selittàà jokin asia uudelleen, h i t a a s t i, sanoa keskittykààhiljaarauhoittukaa, miten monta kertaa olen kiertànyt luokan ympàri, tàyden kierroksen. Nostan laukkuni pòydàltà, sammutan valot ja suljen ovet, ja mietin miten kauan aikaa siità on kun avasin oven, laitoin valot pààlle ja laskin laukkuni pòydàlle. Kokonainen elàmà.
Toipuminen alkaa koulun portaissa, askelma askelmalta oloni kevenee, ja kotiin pààstyà, kenkien vaihduttua tossuihin sità muistaa jo ne illan mukavat asiat, teinien hauskat sutkautukset, aikuisryhmàn ilmapiirin. Ja sità hymyilee.
Sòpòjà ne on ne oppilaat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti