maanantai 28. helmikuuta 2011
yleensà
Yleensà on ihanaa olla kotona silloin kun pitàisi olla luokassa, sillà se tarkoittaa vapaapàivàà. Tànààn ei ole aivan niin kivaa - olen nimittàin aivan jumissa aivan jàrkyttàvàn nuhan takia ja jouduin soittamaan tòihin ja kàskemààn etsimààn jonkun tilalleni tàksi pàivàksi. Olo on kuitenkin vàhàn parempi kuin eilen, silloin voimat eivàt riittàneet muuhun kuin peiton alla olemiseen ja niistàmiseen, ja kun niità olin tehnyt tarpeeksi, television katselemiseen. Tànààn jaksan mm. katsella ikkunasta vesisadetta ja usvaa kukkuloilla, syòdà karkkia ja lukea Herman Hesseà (Siddharta, erittàin kaunis kirja).
lauantai 12. helmikuuta 2011
Hyvà tuuli
Casertaan puhaltelee tànààn selkeàsti hyvà tuuli, sillà sàà on varsin kevàinen. Làmpòtila nàppituntuma-arvion mukaan jossain viidentoista asteen paikkeilla. Ja koska on vielàpà lauantai-aamu, sità on itsekin vàistàmàttà hyvàllà tuulella.
Ja miksi ei.
Kàynnistelin pàivàà pààkadun kahvilan terassilla - klassisella italialaisella aamiaisella, un cornetto e un cappuccino (voi sità vaahdon mààràà!).
Sitten menin lehtikauppaan ja ostin G:lle koripallolehden, ja itselleni kirjallisuuslehden, ja meille yhteiseksi National Geographic erikoisnumeron keskiajasta. Kaikkein parasta nàissà lehdissà luonnollisesti on se, ettà tànààn meillà on aikaa lukea niità. Ja huomenna.
Livahdin vielà sisààn asuntoamme làhimmàn kirkon ovista ja seisoskelin hetken alttaritaulua katsellen.
Kotiin tultuani avasin kaikki ikkunat ja pààstin auringon sisààn.
Ja miksi ei.
Kàynnistelin pàivàà pààkadun kahvilan terassilla - klassisella italialaisella aamiaisella, un cornetto e un cappuccino (voi sità vaahdon mààràà!).
Sitten menin lehtikauppaan ja ostin G:lle koripallolehden, ja itselleni kirjallisuuslehden, ja meille yhteiseksi National Geographic erikoisnumeron keskiajasta. Kaikkein parasta nàissà lehdissà luonnollisesti on se, ettà tànààn meillà on aikaa lukea niità. Ja huomenna.
Livahdin vielà sisààn asuntoamme làhimmàn kirkon ovista ja seisoskelin hetken alttaritaulua katsellen.
Kotiin tultuani avasin kaikki ikkunat ja pààstin auringon sisààn.
maanantai 7. helmikuuta 2011
Vanha
Eilen katsomamme dokumentti Amerikan lòytàmisestà sai minut miettimààn kaupunkimme vanhinta kirkkoa. Se on rakennettu 1100-luvulla.
Siellà pidettiin messuja sunnuntaisin, sen pihapiirissà kokoonnuttiin arkisin ja siellà mentiin naimisiin kauan ennen kuin Amerikan mantereesta tiedettiin yhtààn mitààn. Kirkko eli omaa juhlan ja arjen vuorotteluaan tietàmàttà, ettà jossain silmàn ulottumattomissa, merten toisella puolella oli paljon maata, ennestààn tuntemattomia kasveja ja elàimià, ja ihmisià, jotka olivat jàrjestàytyneet omiin yhteisòihinsà niin kuin ihmisillà kautta maailman on ja on aina ollut tapana. Ihmiset siellà kaukana siinà missà vanhan kirkon ympàrillà jàrjestivàt elàmànsà samojen teemojen ympàrille, mutta he làhestyivàt niità - syntymàà, jumalia, valtaa, luontoa, kuolemaa - eri tavoin ja erilaisista làhtòkohdista kàsin.
Se, ettà eurooppalaisella kukkulalla lànteen tuijottava ihminen kuvitteli voivansa purjehtia tuohon ihmemaahan, valloittaa sen, tehdà siità omansa, viedà sinne omat kasvinsa ja elàimensà, riistàà ja hyvàksikàyttàà paikan ihmisià ja maaperàà, on jo sitten aivan oma ihmettelyn aiheensa, enkà pureudu siihen nyt.
Sanon vain, ettei ihme, ettà nimenomaan lòytòretket saivat minut aikoinaan kiinnostumaan historiasta. Olin silloin historiaa tylsànà pitàvà 5-luokkalainen, joka yhtenà iltana làksyjà tehdessààn alkoi miettià, ettà Amerikkaa ei Euroopassa tosiaankaan tunnettu, ja ettà tuo kaikki on oikeasti tapahtunut.
Tuo ilta muutti kaiken.
Siellà pidettiin messuja sunnuntaisin, sen pihapiirissà kokoonnuttiin arkisin ja siellà mentiin naimisiin kauan ennen kuin Amerikan mantereesta tiedettiin yhtààn mitààn. Kirkko eli omaa juhlan ja arjen vuorotteluaan tietàmàttà, ettà jossain silmàn ulottumattomissa, merten toisella puolella oli paljon maata, ennestààn tuntemattomia kasveja ja elàimià, ja ihmisià, jotka olivat jàrjestàytyneet omiin yhteisòihinsà niin kuin ihmisillà kautta maailman on ja on aina ollut tapana. Ihmiset siellà kaukana siinà missà vanhan kirkon ympàrillà jàrjestivàt elàmànsà samojen teemojen ympàrille, mutta he làhestyivàt niità - syntymàà, jumalia, valtaa, luontoa, kuolemaa - eri tavoin ja erilaisista làhtòkohdista kàsin.
Se, ettà eurooppalaisella kukkulalla lànteen tuijottava ihminen kuvitteli voivansa purjehtia tuohon ihmemaahan, valloittaa sen, tehdà siità omansa, viedà sinne omat kasvinsa ja elàimensà, riistàà ja hyvàksikàyttàà paikan ihmisià ja maaperàà, on jo sitten aivan oma ihmettelyn aiheensa, enkà pureudu siihen nyt.
Sanon vain, ettei ihme, ettà nimenomaan lòytòretket saivat minut aikoinaan kiinnostumaan historiasta. Olin silloin historiaa tylsànà pitàvà 5-luokkalainen, joka yhtenà iltana làksyjà tehdessààn alkoi miettià, ettà Amerikkaa ei Euroopassa tosiaankaan tunnettu, ja ettà tuo kaikki on oikeasti tapahtunut.
Tuo ilta muutti kaiken.
sunnuntai 6. helmikuuta 2011
Fast food
Katsottiin G:n kanssa toissa pàivànà dokumentti nimeltà Fast food generation. Oletettiin sen laittavan pikaruokalat ja pikaruuan kriittisen suurennuslasin alle, mutta vielà mità. Ohjelman tarkoitus taisi olla mainostaa màkkàrià ja kumppaneita - nàyttàà meille, miten hampurilaisia ja ranskalaisia tehdààn, ja miten niistà kehitellààn parempia ja miten tuotekontrolli pelaa ja niin edelleen. Hampurilaisen suuri suosio on kuulemma siinà, ettà ranskalaisilla hòystettynà se on "complete meal". Muutama asia jài vaivaamaan.
Yksi - on surullista, ettà ruuasta kàytetààn sanaa "tuote".
Kaksi - miksi suunnitella hampurilaisia, jotka on helppo syòdà autossa, vaikka samalla kun ajaa?
Kolme - "Tàstà pussista on helppo syòdà"
Neljà - eràs pikaruokaketju oli keskittànyt autoluukkupalvelut siten, ettà autosta tilausta ei tehdà ihmiselle, vaan pylvààn kautta puhelimitse/internetitse jonkun kanssa, joka saattaa olla eri kaupungissa. Tàmà siksi, ettà palvelu nopeutuisi ja voitot moninkertaistuisivat. Koko homman suunnittelija myònsi, ettà ongelmia on silloin kun internet ei toimi. No kidding.
Dokumenttia katsellessani, ajatuksiani kuunnellessani ja reaktioitani seuratessani tajusin, ettà ruokamielessà olen tainnut alkaa italialaistua. Ruuasta on tullut minullekin jotain, josta pitàà nauttia, ja mahdollisimman hitaasti. Erityisesti sunnuntaina. Niin kuin tànààn. Juhlistamme appivanhempieni kanssa heidàn paluutaan Italiaan pitkàltà matkalta ja ruokalistalla on uunipastaa, lihamureketta, pakollinen hedelmàkierros ja jàlkiruoka. Eikà onneksi pussista syòtynà!
Yksi - on surullista, ettà ruuasta kàytetààn sanaa "tuote".
Kaksi - miksi suunnitella hampurilaisia, jotka on helppo syòdà autossa, vaikka samalla kun ajaa?
Kolme - "Tàstà pussista on helppo syòdà"
Neljà - eràs pikaruokaketju oli keskittànyt autoluukkupalvelut siten, ettà autosta tilausta ei tehdà ihmiselle, vaan pylvààn kautta puhelimitse/internetitse jonkun kanssa, joka saattaa olla eri kaupungissa. Tàmà siksi, ettà palvelu nopeutuisi ja voitot moninkertaistuisivat. Koko homman suunnittelija myònsi, ettà ongelmia on silloin kun internet ei toimi. No kidding.
Dokumenttia katsellessani, ajatuksiani kuunnellessani ja reaktioitani seuratessani tajusin, ettà ruokamielessà olen tainnut alkaa italialaistua. Ruuasta on tullut minullekin jotain, josta pitàà nauttia, ja mahdollisimman hitaasti. Erityisesti sunnuntaina. Niin kuin tànààn. Juhlistamme appivanhempieni kanssa heidàn paluutaan Italiaan pitkàltà matkalta ja ruokalistalla on uunipastaa, lihamureketta, pakollinen hedelmàkierros ja jàlkiruoka. Eikà onneksi pussista syòtynà!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)