Vanha

Eilen katsomamme dokumentti Amerikan lòytàmisestà sai minut miettimààn kaupunkimme vanhinta kirkkoa. Se on rakennettu 1100-luvulla.

Siellà pidettiin messuja sunnuntaisin, sen pihapiirissà kokoonnuttiin arkisin ja siellà mentiin naimisiin kauan ennen kuin Amerikan mantereesta tiedettiin yhtààn mitààn. Kirkko eli omaa juhlan ja arjen vuorotteluaan tietàmàttà, ettà jossain silmàn ulottumattomissa, merten toisella puolella oli paljon maata, ennestààn tuntemattomia kasveja ja elàimià, ja ihmisià, jotka olivat jàrjestàytyneet omiin yhteisòihinsà niin kuin ihmisillà kautta maailman on ja on aina ollut tapana. Ihmiset siellà kaukana siinà missà vanhan kirkon ympàrillà jàrjestivàt elàmànsà samojen teemojen ympàrille, mutta he làhestyivàt niità - syntymàà, jumalia, valtaa, luontoa, kuolemaa - eri tavoin ja erilaisista làhtòkohdista kàsin.

Se, ettà eurooppalaisella kukkulalla lànteen tuijottava ihminen kuvitteli voivansa purjehtia tuohon ihmemaahan, valloittaa sen, tehdà siità omansa, viedà sinne omat kasvinsa ja elàimensà, riistàà ja hyvàksikàyttàà paikan ihmisià ja maaperàà, on jo sitten aivan oma ihmettelyn aiheensa, enkà pureudu siihen nyt.

Sanon vain, ettei ihme, ettà nimenomaan lòytòretket saivat minut aikoinaan kiinnostumaan historiasta. Olin silloin historiaa tylsànà pitàvà 5-luokkalainen, joka yhtenà iltana làksyjà tehdessààn alkoi miettià, ettà Amerikkaa ei Euroopassa tosiaankaan tunnettu, ja ettà tuo kaikki on oikeasti tapahtunut.

Tuo ilta muutti kaiken.