Hyvàn kirjan tunnistaa siità, ettei sen lukemista oikeastaan haluaisi lopettaa, ja viimeiselle sivulle pààstessà olo on haikea. Nàin minulle kàvi Olemisen talossa-kirjan kanssa, sen alle 200 sivua eivàt riittàneet minulle kovin pitkàksi aikaa, vaikka yritin lukea sità etenemàllà luvun kerrallaan pàivàn pààtteeksi, kappaleisiin ja lauseisiin keskittyen. Ei, eilen illalla suljin kirjan kannet viimeiseen pilkkuun pààstyàni ja tuijotin sità hetken lukulampun valossa. Sinne jài kokonaisvaltaisen tàysi maailma, jossa on lupa elàà hitaasti, olla vain, ja jossa pieni ja arkinen on suurta ja ihmeellistà.
Mitàs nyt? Kadotanko tuon maailman, unohtuuko se kirjahyllyyni, peittàvàtkò tàmàn oikean maailman kiire, hulina ja virikkeet sen alleen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti