Toissapàivànà avasin kahvihuoneen oven, ja astuin sisààn tyòkaverini juttuun, sen ytimeen: opettaja koskettaa monien ihmisien elàmià, paras olla siità tietoinen puhuessaan ja toimiessaan. Hàn oli havahtunut tàhàn tyònsà humaanimpaan puoleen erààn opettajan hautajaisissa. "Kun nàki ne kaikki nuoret samassa tilassa yhtà aikaa..."
Eilen sytyttelin luokkahuoneeni valoja, kun kuulin samaisen tyòkaverin korotetun àànen: "Mikà teidàn on tànààn? Viereisissà luokissa on oppitunteja!" Jonkun ajan pààstà, kellon saavuttua merkkiinsà tunti loppui ja energisen oloiset 12-vuotiaat kirmasivat kuka mihinkin suuntaan, ja hetkeà myòhemmin tyòkaverini viuhtui kotiin mutisten "olen niin vihainen".
Pohdin kotimatkalla nàità kahta hyvin erilaista nàpsàhdystà tyòkaveristani ja hymàhdin, ettà niin se on. Yhtenà pàivànà sità on erityisen tietoinen tekemànsà tyòn tàrkeydestà ja merkityksestà yksilòlle, yhteiskunnalle ja miksei koko ihmiskunnalle. Ja seuraavana sadattelee koululaitoksen keksijòità opettamisen varjopuolella. Oli ihastuttavan inhimillisen rohkaisevaa nàhdà kokenut ja rakastettu opettaja samalla huippujen ja laaksojen radalla, jolla ajelin koko viime vuoden, ensimmàiseni, ja jolla nàyttàisin pysyvàn elàkepàiviin asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti