Kuin de Montaigne

Katsottiin sunnuntaina dokumentti ranskalaisesta filosofista, Michel de Montaignesta, ja pakko sanoa, ettà olisi ihana elàà kuin hàn: De Montaigne vietti filosofiuransa aikana pàivànsà maaseutulinnansa tornissa kirjojen ympàròimànà kirjoittaen ja pohtien. Jàlkimmàiselle puuhalle oli huoneessa varattu runsaasti tilaa; ajattelu vaati liikkumista, ja siltà varalta, ettà sekààn ei auttanut De Montaigne oli kirjoituttanut huoneen kattoon viisaita lausahduksia, joita silmàilemàllà aivonystyròità saattoi patistella.

Sain myòs huomata olevani kuin De Montaigne - ainakin mità tulee nukkumistapoihin. De Montaigne oli mààrànnyt, ettà linnan kelloja oli soitettava keskellà yòtà, niin ettà hàn saattoi heràtà ja nautiskella sitten uudestaan nukahtamisen tunteesta. Minunkin mielestàni se on yksi pàivàn parhaita hetkià, ja jos nukun yòn herààmàttà missààn vaiheessa kertaakaan, herààn huonotuulisena.

Ehkà tuo ei kuitenkaan riità tekemààn minusta filosofia, joten pitàydyn opettamisessa...

Tyòtà

Parasta tyòntekoa on sellainen, joka alkaa kuin huomaamatta. Johon liukuu rauhallisesta hetkestà, rauhallisin mielin.

Minulle on 24 tunnin sisàllà kàynyt nàin kaksi kertaa.

Eilen kuuntelin musiikkia ja join teetà, ja yhtàkkià sàpsàhdin siihen, ettà olin kirjoitellut keskeneràiseen tiedostooni jo kappaleen verran tekstià, melkein huomaamatta. Tànà aamuna en noussut sàngystà heti, vaan loikoilin paikoillani ja annoin ajatusten harhailla ja pyòrià pinnan alla pulppuavissa teemoissa. Tajusin jonkin ajan kuluttua, ettà mieli oli listannut jo useampia aiheita ja harjoituksia ensi vuoden kursseille, ja ne piti saada muistiin. Tàytin yhden A4-arkin molemmin puolin ja nousin sàngystà tyytyvàisenà - jo jotain aikaan saaneena.



Molemmissa kokemuksissa oli pohjimmiltaan kyse jonkinlaisen luovan voiman hyòdyntàmisestà - tai siità, ettà sen antoi toimia ja tehdà tyòtààn.

Miksi kirjoittainen ei suju

Miksi kirjoittaminen ei suju

Kesà on kokonaisvaltainen.
Pààskyset piirtelevàt taivaaseen kaaria,
ja aurinko kiehuu kaduilla.
On terassin verhojen heilunta,
ja tuuli paljaissa varpaissa.
Sanat ovat ahtaita.

Pimeys

Torstaina istuin erààn kirjoitusprojektini ààreen ja unohdin missà olen, mikà pàivà oli, mità seuraavana pàivànà pitàisi tehdà, ja kaiken muun. Kirjoitin niin kauan, ettà havahduin pimeààn asuntoon. Jossain vàlissà aurinko oli lipunut pois ja piti sytyttàà seinàvalo.

Huhtikuun viimeinen pàivà

Ulkona sataa. Katkeamatonta tihkua. Kukkuloita ei nàe, ne ovat jossain sumun takana, làheiselle jalkapallokentàlle on kertynyt làtàkkòjà, sitruunapuun oksille pisaroita. Tietokone pyòrittàà surumielisià lauluja, ne auttavat mieltà rauhoittumaan ja keskittymààn. Kirjoittelen ruudulle mieleeni rakentunutta tarinaa. Sen pohtimiseen on aikaa ja aika on tàrkeintà maailmassa.