maanantai 28. helmikuuta 2011
yleensà
Yleensà on ihanaa olla kotona silloin kun pitàisi olla luokassa, sillà se tarkoittaa vapaapàivàà. Tànààn ei ole aivan niin kivaa - olen nimittàin aivan jumissa aivan jàrkyttàvàn nuhan takia ja jouduin soittamaan tòihin ja kàskemààn etsimààn jonkun tilalleni tàksi pàivàksi. Olo on kuitenkin vàhàn parempi kuin eilen, silloin voimat eivàt riittàneet muuhun kuin peiton alla olemiseen ja niistàmiseen, ja kun niità olin tehnyt tarpeeksi, television katselemiseen. Tànààn jaksan mm. katsella ikkunasta vesisadetta ja usvaa kukkuloilla, syòdà karkkia ja lukea Herman Hesseà (Siddharta, erittàin kaunis kirja).
lauantai 12. helmikuuta 2011
Hyvà tuuli
Casertaan puhaltelee tànààn selkeàsti hyvà tuuli, sillà sàà on varsin kevàinen. Làmpòtila nàppituntuma-arvion mukaan jossain viidentoista asteen paikkeilla. Ja koska on vielàpà lauantai-aamu, sità on itsekin vàistàmàttà hyvàllà tuulella.
Ja miksi ei.
Kàynnistelin pàivàà pààkadun kahvilan terassilla - klassisella italialaisella aamiaisella, un cornetto e un cappuccino (voi sità vaahdon mààràà!).
Sitten menin lehtikauppaan ja ostin G:lle koripallolehden, ja itselleni kirjallisuuslehden, ja meille yhteiseksi National Geographic erikoisnumeron keskiajasta. Kaikkein parasta nàissà lehdissà luonnollisesti on se, ettà tànààn meillà on aikaa lukea niità. Ja huomenna.
Livahdin vielà sisààn asuntoamme làhimmàn kirkon ovista ja seisoskelin hetken alttaritaulua katsellen.
Kotiin tultuani avasin kaikki ikkunat ja pààstin auringon sisààn.
Ja miksi ei.
Kàynnistelin pàivàà pààkadun kahvilan terassilla - klassisella italialaisella aamiaisella, un cornetto e un cappuccino (voi sità vaahdon mààràà!).
Sitten menin lehtikauppaan ja ostin G:lle koripallolehden, ja itselleni kirjallisuuslehden, ja meille yhteiseksi National Geographic erikoisnumeron keskiajasta. Kaikkein parasta nàissà lehdissà luonnollisesti on se, ettà tànààn meillà on aikaa lukea niità. Ja huomenna.
Livahdin vielà sisààn asuntoamme làhimmàn kirkon ovista ja seisoskelin hetken alttaritaulua katsellen.
Kotiin tultuani avasin kaikki ikkunat ja pààstin auringon sisààn.
maanantai 7. helmikuuta 2011
Vanha
Eilen katsomamme dokumentti Amerikan lòytàmisestà sai minut miettimààn kaupunkimme vanhinta kirkkoa. Se on rakennettu 1100-luvulla.
Siellà pidettiin messuja sunnuntaisin, sen pihapiirissà kokoonnuttiin arkisin ja siellà mentiin naimisiin kauan ennen kuin Amerikan mantereesta tiedettiin yhtààn mitààn. Kirkko eli omaa juhlan ja arjen vuorotteluaan tietàmàttà, ettà jossain silmàn ulottumattomissa, merten toisella puolella oli paljon maata, ennestààn tuntemattomia kasveja ja elàimià, ja ihmisià, jotka olivat jàrjestàytyneet omiin yhteisòihinsà niin kuin ihmisillà kautta maailman on ja on aina ollut tapana. Ihmiset siellà kaukana siinà missà vanhan kirkon ympàrillà jàrjestivàt elàmànsà samojen teemojen ympàrille, mutta he làhestyivàt niità - syntymàà, jumalia, valtaa, luontoa, kuolemaa - eri tavoin ja erilaisista làhtòkohdista kàsin.
Se, ettà eurooppalaisella kukkulalla lànteen tuijottava ihminen kuvitteli voivansa purjehtia tuohon ihmemaahan, valloittaa sen, tehdà siità omansa, viedà sinne omat kasvinsa ja elàimensà, riistàà ja hyvàksikàyttàà paikan ihmisià ja maaperàà, on jo sitten aivan oma ihmettelyn aiheensa, enkà pureudu siihen nyt.
Sanon vain, ettei ihme, ettà nimenomaan lòytòretket saivat minut aikoinaan kiinnostumaan historiasta. Olin silloin historiaa tylsànà pitàvà 5-luokkalainen, joka yhtenà iltana làksyjà tehdessààn alkoi miettià, ettà Amerikkaa ei Euroopassa tosiaankaan tunnettu, ja ettà tuo kaikki on oikeasti tapahtunut.
Tuo ilta muutti kaiken.
Siellà pidettiin messuja sunnuntaisin, sen pihapiirissà kokoonnuttiin arkisin ja siellà mentiin naimisiin kauan ennen kuin Amerikan mantereesta tiedettiin yhtààn mitààn. Kirkko eli omaa juhlan ja arjen vuorotteluaan tietàmàttà, ettà jossain silmàn ulottumattomissa, merten toisella puolella oli paljon maata, ennestààn tuntemattomia kasveja ja elàimià, ja ihmisià, jotka olivat jàrjestàytyneet omiin yhteisòihinsà niin kuin ihmisillà kautta maailman on ja on aina ollut tapana. Ihmiset siellà kaukana siinà missà vanhan kirkon ympàrillà jàrjestivàt elàmànsà samojen teemojen ympàrille, mutta he làhestyivàt niità - syntymàà, jumalia, valtaa, luontoa, kuolemaa - eri tavoin ja erilaisista làhtòkohdista kàsin.
Se, ettà eurooppalaisella kukkulalla lànteen tuijottava ihminen kuvitteli voivansa purjehtia tuohon ihmemaahan, valloittaa sen, tehdà siità omansa, viedà sinne omat kasvinsa ja elàimensà, riistàà ja hyvàksikàyttàà paikan ihmisià ja maaperàà, on jo sitten aivan oma ihmettelyn aiheensa, enkà pureudu siihen nyt.
Sanon vain, ettei ihme, ettà nimenomaan lòytòretket saivat minut aikoinaan kiinnostumaan historiasta. Olin silloin historiaa tylsànà pitàvà 5-luokkalainen, joka yhtenà iltana làksyjà tehdessààn alkoi miettià, ettà Amerikkaa ei Euroopassa tosiaankaan tunnettu, ja ettà tuo kaikki on oikeasti tapahtunut.
Tuo ilta muutti kaiken.
sunnuntai 6. helmikuuta 2011
Fast food
Katsottiin G:n kanssa toissa pàivànà dokumentti nimeltà Fast food generation. Oletettiin sen laittavan pikaruokalat ja pikaruuan kriittisen suurennuslasin alle, mutta vielà mità. Ohjelman tarkoitus taisi olla mainostaa màkkàrià ja kumppaneita - nàyttàà meille, miten hampurilaisia ja ranskalaisia tehdààn, ja miten niistà kehitellààn parempia ja miten tuotekontrolli pelaa ja niin edelleen. Hampurilaisen suuri suosio on kuulemma siinà, ettà ranskalaisilla hòystettynà se on "complete meal". Muutama asia jài vaivaamaan.
Yksi - on surullista, ettà ruuasta kàytetààn sanaa "tuote".
Kaksi - miksi suunnitella hampurilaisia, jotka on helppo syòdà autossa, vaikka samalla kun ajaa?
Kolme - "Tàstà pussista on helppo syòdà"
Neljà - eràs pikaruokaketju oli keskittànyt autoluukkupalvelut siten, ettà autosta tilausta ei tehdà ihmiselle, vaan pylvààn kautta puhelimitse/internetitse jonkun kanssa, joka saattaa olla eri kaupungissa. Tàmà siksi, ettà palvelu nopeutuisi ja voitot moninkertaistuisivat. Koko homman suunnittelija myònsi, ettà ongelmia on silloin kun internet ei toimi. No kidding.
Dokumenttia katsellessani, ajatuksiani kuunnellessani ja reaktioitani seuratessani tajusin, ettà ruokamielessà olen tainnut alkaa italialaistua. Ruuasta on tullut minullekin jotain, josta pitàà nauttia, ja mahdollisimman hitaasti. Erityisesti sunnuntaina. Niin kuin tànààn. Juhlistamme appivanhempieni kanssa heidàn paluutaan Italiaan pitkàltà matkalta ja ruokalistalla on uunipastaa, lihamureketta, pakollinen hedelmàkierros ja jàlkiruoka. Eikà onneksi pussista syòtynà!
Yksi - on surullista, ettà ruuasta kàytetààn sanaa "tuote".
Kaksi - miksi suunnitella hampurilaisia, jotka on helppo syòdà autossa, vaikka samalla kun ajaa?
Kolme - "Tàstà pussista on helppo syòdà"
Neljà - eràs pikaruokaketju oli keskittànyt autoluukkupalvelut siten, ettà autosta tilausta ei tehdà ihmiselle, vaan pylvààn kautta puhelimitse/internetitse jonkun kanssa, joka saattaa olla eri kaupungissa. Tàmà siksi, ettà palvelu nopeutuisi ja voitot moninkertaistuisivat. Koko homman suunnittelija myònsi, ettà ongelmia on silloin kun internet ei toimi. No kidding.
Dokumenttia katsellessani, ajatuksiani kuunnellessani ja reaktioitani seuratessani tajusin, ettà ruokamielessà olen tainnut alkaa italialaistua. Ruuasta on tullut minullekin jotain, josta pitàà nauttia, ja mahdollisimman hitaasti. Erityisesti sunnuntaina. Niin kuin tànààn. Juhlistamme appivanhempieni kanssa heidàn paluutaan Italiaan pitkàltà matkalta ja ruokalistalla on uunipastaa, lihamureketta, pakollinen hedelmàkierros ja jàlkiruoka. Eikà onneksi pussista syòtynà!
lauantai 29. tammikuuta 2011
Se siità
Tàlle illalle oltiin kaavailtu tyòkavereiden kanssa illallista kera toisten puoliskojen. Yhden tyòkaverin mies on kokkina erààssà pikkuravintolassa maaseudulla, ja sinne teimme varauksen n. 20 hengelle, mies suunnitteli meille spesiaalimenuun. Noh, torstaina alkoi kàydà selvàksi, ettà G:stà ei ole sinne làhtijàksi, kun maanantai-iltana alkanut kuumeilu ei edelleenkààn ollut mennyt pois, ja eilen tauti todettiin keuhkoputkentulehdukseksi ja iltaan mennessà kuume oli itsepintaisesti kivunnut takaisin 38 asteen pintaan. Kun sitten ilmoitin, ettà me emme pààse tulemaan (ei huvita mennà yksin tilaisuuteen, jonka ideana on mennà sinne pariskunnittain ja/tai perheittàin eikà huvita jàttàà G:tà potemaan tautiaan yksin), sain kuulla, ettà kaksi muutakin tyòkaveria on joutunut perumaan samanlaisista syistà.
20 hengen pòytàvaraus on siis kutistunut 10 henkeen. Ei hyvà juttu, mutta minkàs sille mahtaa.
Joulukuussa meiltà meni teatterireissu sivu suun minun kuumeiluni takia...toivottavasti tàstà ei ole tulossa tapaa...
Eli, ei monen ruokalajin illallista tànààn, jààn sen sijaan pitàmààn huolta pikkupotilaastani
20 hengen pòytàvaraus on siis kutistunut 10 henkeen. Ei hyvà juttu, mutta minkàs sille mahtaa.
Joulukuussa meiltà meni teatterireissu sivu suun minun kuumeiluni takia...toivottavasti tàstà ei ole tulossa tapaa...
Eli, ei monen ruokalajin illallista tànààn, jààn sen sijaan pitàmààn huolta pikkupotilaastani
sunnuntai 23. tammikuuta 2011
Illuusio?
En tiedà, onko tuntoihin luottamista, mutta tàllà viikolla en ole aistinut niin selvàà eroa arjen ja viikonlopun vàlillà - kàytànnòssà perjantai-iltana ei ollut voittajafiilis samaan tapaan kuin yleensà ja nyt en kieriskele sunnuntai-illan angstin kourissa, ajatus huomisesta tyòpàivàstà ei ole ollenkaan hullumpi.
Onkohan arjensietokykyni kasvanut?
Viimeinkin.
Vai onko kyseessà jonkinlainen illuusio?
Huomisaamu tuonee vastauksen kysymykseeni.
Onkohan arjensietokykyni kasvanut?
Viimeinkin.
Vai onko kyseessà jonkinlainen illuusio?
Huomisaamu tuonee vastauksen kysymykseeni.
lauantai 22. tammikuuta 2011
Paluu ruotuun
Olen tààllà taas - tàssà vàlissà olen ollut netittòmànà vàliin tietokoneettomana, Suomessa ja kiireisenà, joten blogi on jàànyt tàysin huomiota vaille, mutta, palatakseni aloituslauseeseen, olen tààllà taas:-)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)